Katri Lietsala // En tiedä oikein, mitä koin, kun kuuntelin Milow’n live-konserttia Berliinistä Facebookissa samalla, kun TweetDeck välitti liverryksiä seuraamiltani kanavilta ja ihmisiltä.
Ensin näin tviittauksen, joka muistutti karmasta niille, jotka olivat hyökänneet Twitteriä käyttävää bloggaaja-äitiä vastaan kipeänä aikana. Päätin katsoa, mikä on kauheaa, kipeää aikaa.
Bloggaava ja Twitter-tilin avannut äiti kertoi lyhyesti lapsensa liukastuneen altaaseen ja heidän puolestaan tulisi rukoilla. Sen jälkeen oli jo kuvia lapsesta tämän muistoksi. Kaikki muutamien tuntien sisään. Tällaisten viestien yhteydessä tuntuisi julmalta puhua liverryksistä tai viserryksistä niin kuin tviittailulle on ehdotettu suomennoksiksi. Ne viittaavat iloon. Minä tuijotin kuvaa pojasta, joka vielä vähän aikaa sitten eli.
Äidillä oli nyt illalla 5057 seuraajaa Twitterissä. Nopeimmat Twitterin käyttäjät jo syyttivät äitiä lapsen kuolemasta, mutta kyllä se silti ravisteli. Yksi epäili äidin tviittailleen sen sijaan, että olisi pitänyt huolta lapsestaan. Kaikki tämä alle vuorokaudessa lapsen kuolemasta.
Äidin Twitteristä voi päätellä, että äiti pystyi nukkumaan – tai oli ainakin pois Twitteristä – neljä tuntia. Alle 10 tuntia sitten hän vastasi Twitterissä olleensa lapsen kanssa, kun tämä putosi altaaseen.
FloridaToday.com uutisoi asiasta, joten hukkuminen on myös jo vahvistettu paikallisissa uutisissa.
Amerikkalaisäiti on moderaattorina äitien yhteisellä sivustolla. Siellä hänelle oli laitettu jo pystyyn tukiryhmä, pyydettiin rukoilemaan perheen puolesta, luvattiin viedä terveiset sureville. Lisäksi paljastettiin isän nimi ja ettei isä ollut paikalla edes koko kaupungissa onnettomuuden sattuessa, vaan vasta ajoi kotiin silloin, kun yhteisön oma viesti jo julkaistiin. Lukijat saivat myös tietää, että perhe oli asunut vasta muutaman viikon kodissaan.
Parhaillaan jutussa oli 178 kommenttia: osanottoja ja surunpurkauksia. Juttua oli tviitattu eteenpäin 400 kertaa.
Journalismin ja median näkökulmasta tapauksessa kiinnostaa itseäni, että uutinen hukkumisesta on FloridaTodayssa niin kuin uutiset yleensäkin. Se on hyvin neutraali ja siinä viitataan vain viranomaislähteisiin. Läheisyys on sillä asteella, että perheestä kerrotaan seutu, jolla he asuvat Floridassa. Uutisessa ei linkitetä suoraan ihmiseen, joka tosin on jo jakanut surunsa netissä. Uutisessa intiimit tunteet näkyvät vasta ihmisten kommenteissa.
Tämä on täysin poikkeava lähestyminen kuin yhteisösivustolla, jonka moderaattorina menehtyneen lapsen äiti on. Siinä tunteet olivat pinnassa niin sisällössä kuin kommenteissa ja oltiin tuttuja, vaikka tuttuus saattoi osalla olla vain netin kautta syntynyt mielikuva ihmisestä ja hänen tilanteestaan (parasosiaalinen suhde).
Tänään amerikkalaisäidin suru ilmestyi hetkessä suomalaisäidin näytölle. Ehdin tviitata linkin äidin Twitteriin, kun näin ankeat kommentit, joita hänelle oli laitettu surun keskelle. Minua yksinkertaisesti hirvitti, miten nopeasti tieto pojan kuolemasta tavoitti minut maapallon toisella laidalla. Mietin, haluavatko ihmiset todella jakaa jopa lapsensa kuoleman kaikkien kanssa avoimesti.
Poistin laittamani linkin Twitteristä. Sitä ei ole tässä jutussa niin kuin ei kuvakaappauksiakaan, joita otin keskusteluista. Tein tietoisen valinnan. Tajusin, että oli virhe miettiä, mitä Twitter tekee kuolemalle tai surulle. Ei se niille mitään tee, vaan me ihmiset itse.
En tunne amerikkalaisäitiä niin hyvin, että voisin kirjoittaa hänestä hänen nimellään eikä hän minusta ole sellaisessa asemassa, että siihen olisi edes syytä. Voin kuvailla asiani nimeämättä henkilöä. Olla kohtelias ja kunnioittaa surua, joka perheellä on, mutta silti tuoda esiin tapauksen, jotta ehkä me, joita vastaava tuska ei ole nyt kohdannut, ymmärtäisimme miettiä ennakkoon, mitä haluamme netissä itsestämme kertoa ja miten toivomme, että meitä kohdellaan, jos tai kun jaamme hetkiä elämästämme.
Jotenkin tuntuu, että ihminen, joka on menettänyt läheisensä, ei moneen päivään ajattele selkeästi. En ole ollenkaan varma, haluaako hän, että hänet löydetään uudestaan ja uudestaan läheisen kuoleman vuoksi tai törmätä aiheeseen, kun aikanaan kuolemasta on kulunut jo vuosia.
Muutos on melkoinen: ihmiset jakavat julkisesti yksityistä sosiaalisen median palveluissa. Seuraamalla linkkejä ja käyttämättä Googlea kertaakaan luin kaiken yllä mainitun taustatiedon amerikkalaisperheen tragediasta muutamassa tunnissa Twitteristä ja kahdelta www-sivulta. Minulle vierailla ihmisillä onkin yhtäkkiä etunimet.
Missä kohtaa yksityisestä tulee mediaksi rinnastettavaa julkista, missä kohtaa se pysyy edelleen yksityisenä, vaikka olisi julkisesti saatavilla? Missä vaiheessa tiedän nähneeni aitoa keksityn sijaan?
Jos kaksoistornit nyt kaatuisivat, tietäisimme todennäköisesti siellä menehtyneitä ihmisiä kasvoineen jo katastrofin sattuessa. Ehkä myös heidän huomionsa lähestyvästä lentokoneesta ja hetkistä sen jälkeen. Bambuser, Twitter, Facebook-tilapäivitykset..
Kertoisinko läheisen kuolemasta Twitterissä? Olen onnellinen, ettei minun tarvitse päättää tuota nyt. Toivottavasti ei vielä pitkään aikaan.
Minusta kuolemasta saa ja pitääkin puhua, sillä yhteisön tuki voi myös auttaa. Nyt vain näyttää, että välineet mahdollistavat meille enemmän kuin mitä osaamme ennakoida: Tarvitaan harkinta ennen toimintaa. Vilpitön osanottoni teille, jotka olette surun vastikään kohdanneet.
Tilaa syöte